Hoitajakoulutuksen historia Suomessa

Lähihoitajan ammattinimike on ollut olemassa 1990-luvun alusta saakka ja ammatti on vakiintunut työelämään. Sosiaali- ja terveysalalla tarkoitetaan sekä terveydenhuollon että sosiaalihuollon- ja työn yhteistä aluetta, jolla lähihoitaja toimii palveluissa.

Ihmiset ovat tulleet hoidetuiksi keskiajalle saakka omissa kodeissaan perheen, suvun ja kyläyhteisön piirissä. Auttaminen tai ''vaivaisten holhous'' on perustunut kristinuskolle luontaisen armeliaisuuden varaan. Jos vanha tai vammainen oli vailla perhettä tai sukua, hänen osakseen tuli kerjuu ja kiertolaisuus. Tämä tarkoitti, että kunnan viranomaiset tarjosivat  lapsia, vanhuksia ja vaivaisia ihmisiä taloihin elätiksi mahdollisimman pientä ylläpitokorvausta vastaan. Tarjoustilanteet tapahtuivat toreilla tai muilla julkisilla paikoilla. ''Vaivaisia'' käytettiin mm. kotitöissä apuna.

Seurakunnat aloittivat köyhistä huolehtimisen, ja 1600-luvulla ja 1700-luvun lopulla köyhäinhoito säädettiin seurakunnille pakolliseksi.
Lääninsairaalat aloittivat toimintansa 1700- ja 1800-luvun vaihteessa. Lasarettiosastoilla hoidettiin potilaita yleissairaalapaikoilla ja kuppaa sairastavia kuppaloissa. Vastaanottolaitokset oli tarkoitettu mielisairaita varten. Sairaanhoitajaksi kelpaavan tuli olla keski-ikäinen, terve, kestävä, hiljainen, kunnollinen ja siivo naisihminen.

Ensimmäiset valtion yleiset sairaalat syntyivät 1850-luvulla. Ennen hoitajakoulutuksen alkua hoitajan työ oli yksilökeskeistä ihmisen auttamista. Tietopohja oli vähäinen ja tieto perustui vaistoon, intuitioon ja kokemukseen. Hoitamista ja lääkitsemistä oli opittu sukupolvelta toiselle ja toimintaa ohjasi auttamisen halu ja velvollisuuden tunto. Aiemmin myös lääkitsemisestä tienneitä naisia oli tuomittu tai poltettu noitina ja harhaoppisina, koska parantamisen taito saatettiin yhdistää yliluonnollisiin pahoihin voimiin.

Myös julkisten kotihoitopalvelujen perusta muovattiin Suomen autonomian ajalla 1800-luvulla, kun keisarillisella julistuksella vuosina 1817 ja 1822 kiellettiin kerjuu. Vaivaisholhousasetus vuodelta 1852 velvoitti seurakunnat avustamaan köyhiä ja vaivaisia.

Helsinkiin perustettiin vuonna 1867 Diakonissalaitos. Samassa yhteydessä aloitettiin keskieurooppalaisen mallin mukainen diakonissakoulutus. Hoitajia koulutettiin sairaiden ja kärsivien auttajiksi, ja he saivat melko laajaa lääketieteellistä koulutusta anatomiassa, fysiologiassa, ensiavussa, dieettiopissa sekä tarttuvien tautien hoidossa. Myös ammattietiikka, hoidon periaatteiden tarkastelu sekä käytännön harjoitukset kuuluivat opintoihin. Alusta lähtien hoidon elementit ovat siis olleet samat kuin nykyisinkin hoitajien koulutuksessa.

Suomessa kärsittiin 1860-luvulla nälänhädästä ja tuberkuloosi oli suuri ongelma. Helsingin lisäksi diakonissakoulutus alkoi myös Viipurissa, Sortavalassa ja Oulussa. 1890-luvulla alettiin palkata kiertäviä sairaanhoitajattaria hoitamaan sairaita. Tuberkuloosihoitajat kiersivät kodeissa opastamassa ruuanvalmistamisessa, siisteydessä ja puhtaudessa sekä hygieniataidoissa. He huolehtivat myös terveysvalistuksesta ja ohjasivat sairastuneita hoitoon ja lääkärin vastaanotolle.

1900-luvun alussa sairaanhoidon koulutus maassa oli kirjavaa, ja vuonna 1919 perustettiin lääkintöhallituksen toimesta komitea, jonka tehtävä oli koulutuksen yhtenäistäminen.

Vielä 1920-luvulla kotisairaanhoidosta huolehtivat kiertävät terveyssisaret. Laki terveyssisarista tuli voimaan vuonna 1944. Ammattihoitajan harjoittamana kodinhoito alkoi Mannerheimin Lastensuojeluliiton lapsiperheiden kotiavusta. 1930- luvulla koulutettiin ensimmäisiä kodinhoitajia ja myöhemmin 1950-luvulla Vanhustyön keskusliiton toimesta sai alkunsa vanhusten kotipalvelu. Myöhemmin 1950-luvulla kodinhoitajien työtä olivat kaikki perheeseen, kodin- ja karjanpitoon liittyvät tehtävät.

Välirauhan vuonna 1941 perustettiin Suomen Punaisen Ristin Apusisarjärjestö, joka koulutti apusisaria sotilassairaaloihin. Myöhemmin vuonna 1957 aloitettiin apuhoitajien koulutus Helsingin diakonissalaitoksella. Koulutuksen aloittamiseen vaikutti tällöin työvoimapula. Koulutus oli puolentoista vuoden mittainen ja sitä edelsi puolen vuoden työharjoittelu.

Kansanterveyslaki vuodelta 1972 ja sosiaalihuoltolaki vuodelta 1984 ovat edellyttäneet väestön terveydestä ja hyvinvoinnista huolehtimisen niin, että hoitajia erilaisilla nimikkeillä on tarvittu huolehtimaan ihmisten tarpeista hyvinkin laajasti. Vuonna 1976 koulutettuja apuhoitajia oli 18 500 ja keskiasteen koulu-uudistuksessa vuonna 1987 aloitettiin ylioppilas- ja peruskoulupohjaiset perushoitajakoulutukset lähes kaikissa sairaanhoito-oppilaitoksissa. Ensimmäiset perushoitajat valmistuivat 1986.

Tutkintouudistuksessa 1990-luvun alussa haluttiin synnyttää ammattikunta, jonka tiedot ja taidot mukautuvat erilaisiin tilanteisiin ja tulevaisuuden tarpeisiin. Vuonna 1993 sosiaali- ja terveysalojen peruskoulutus yhdistettiin ja aloitettiin lähihoitajatutkintoon johtava koulutus eli lähihoitajakoulutus. Näin väistyivät esimerkiksi nimikkeet hammashoitaja, jalkojenhoitaja, kehitysvammaistenhoitaja, kodinhoitaja, kuntohoitaja, lastenhoitaja, lääkintävahtimestari-sairaankuljettaja, mielenterveyshoitaja, perushoitaja ja päivähoitaja. Nimikkeet ja aikaisemman työn kohteet voidaan tänä päivänä tunnistaa lähihoitajatutkinnon osaamisaloissa.

Lähihoitajan työ on muuttunut ja tulee jatkossakin muuttumaan, joten valmius uuden oppimiseen ja uudenlaiseen ajatteluun on tärkeää.


(LÄHDE: A. Suvikas, L. Laurell, P. Eskola. 2015. Elämän kulku, Lähihoitaja kasvua tukemassa. Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu)